Kategoriat
Blogi

Satu sanoista ja sanattomuudesta

25.4.2012 Utrechtissa

Olen sanaton ja olen täynnä sanoja. Viimeiset puolitoista viikkoa olen puhunut jatkuvasti. Tanssista. Tanssin tekemisestä. Olen puhunut suuni puhtaaksi, itseni tyhjäksi. Taidetanssin merkityksestä. Koreografisista metodeista. Motiiveista tehdä tanssia. Liikkeellisistä työkaluista. Sosiopoliittisista merkityksistä tanssissa. Liikkeen symboliikasta. Ei pihahdustakaan jäljellä. Ja yhtaikaisesti päässäni vilisee tuhansia sanoja. Ne hyppelevät silmieni edessä, vilistävät kädelläni, pomppivat olkapäälläni ja heittävät voltteja silmissäni. Sanat syöksähtelevät unissani ja kutittelevat jalkapohjia kesken lounaan. Ne pitävät tiukasti kiinni kädestäni ja käpertyvät kainalooni yöksi. Sanat vilkuttavat ja pinoutuvat torniksi eteeni. Ne hymyilevät ja huutelevat korvaani.

Olen ollut puolitoista viikkoa Hollannissa Springdance-festivaalilla. Europe in Motion on aivan mahtava keksintö. Meitä on 12 koreografia ja vietämme kaiken ajan yhdessä – päivät tanssista keskustellen ja illat esityksissä. Me puhumme tanssista, haastamme toisiamme, kyseenalaistamme tanssintekemistämme ja analysoimme näkemäämme ja kuulemaamme. Olen ollut rehellinen kaikesta mitä osaan ja rehellinen kaikesta mitä en ymmärrä. Toissapäivänä eräs festivaalijohtaja kysyi kuulumisiani ja vastasin tajunneeni juuri, etten tajua mitään tanssista. Hän sanoi sen olevan merkki kypsyydestä. Kävin katsomassa Batshevan esityksen. Koin tanssin ytimen; hyppäsin, antauduin ja pyörin kiljuen ympäriinsä kunnes laskeuduin takaisin maanpinnalle. Tanssi iski minua nyrkillä silmään ja se oli samalla järisyttävää, rauhoittavaa, riipaisevaa ja hilpeän hauskaa.

Eilen esitimme pätkän Vimmaa-teoksesta Huis aan de Werf -teatterissa Utrechtissa. Oli hieno mahdollisuus nähdä se yleisön edessä. Istuin katsomossa ja ymmärsin näkemäni. Näin vilahduksen itsestäni nappulana taidetanssijanalla, jonka toinen pää on kokeellisessa ja toinen konservatiivisessa. Havahduin, teokseni huusi suoraa kurkkua olemustaan minulle ja näin selkeästi eräässä liikkeessä koko taiteentekemiseni motiivit. Hymyilin tälle suloiselle liikekielen rääpäleelle ja kuiskaten toivotin sen tervetulleeksi elämääni. Päätin, että jatkamme teoksen työstämistä kesäkuussa tutustumalla tähän uuteen ystävääni.

Samaan aikaan Raatikolle kolme vuotta sitten tekemäni Olenko Olento kiertää Seinäjoella. Nuoriso hihittää yhdessä kohdassa ja menee hiljaiseksi toisessa. En ole paikalla, mutta tiedän koska he ovat reagoineet näin ympäri maata jo niin monesti. Teosta on esitetty 101 kertaa ja sen on nähnyt 12600 katsojaa. Olen edelleen ylpeä teoksesta, mielestäni se onnistuu hienosti koskettamaan ja innostamaan nuorta yleisöä.

Aloitan ensi viikolla Kätilön harjoitukset Oulun kaupunginteatterissa. Luen iltasaduksi itselleni kuvauksia kidutuksista sotaleireillä. Se on hyödyllistä monellakin tapaa. Se herättää liikkeellisiä visioita, piirtää näyttämöllisiä tunnelmia ja antaa koreografisia impulsseja. Lisäksi se muistuttaa minua siitä kuinka onnellinen olen työstäni, vapaa-ajastani, rakkaimmistani, vapaudestani, ystävistäni, mahdollisuuksistani, kolleegoistani, itsenäisyydestäni, huolenpidosta, elämästä, elämän ilonaiheista, taiteesta ja kaikkein eniten rakkaudesta. Tiedostan dramaattisuuteni, hymyilen ja päätän silti jatkaa listaa mielessäni.

Satu Tuomisto